Rakastamme ratkaisuja, mutta mikä olikaan ongelma?

Maija Koski
Maija Koski

Johtaja, Uudet liiketoiminnat ja kaupalliset ratkaisut, A-lehdet

Design Forum Finlandin juhlavuoden stipendiaatti Maija Koski kirjoittaa kolumnissaan Stanfordin yliopiston muotoiluajattelun valmennuksesta ja sen opeista: muotoiluajattelu vaatii varmoista vastauksista luopumista ja häpeilemätöntä heittäytymistä. Palkinnoksi voi saada ymmärryksen siitä, mitä asiakas todella tarvitsee.

Tuttu tilanne? Palaverihuoneessa joukko valittuja miettii otsat kurtussa, kuinka yritys vastaa tielle tulleeseen haasteeseen. Tavoitteena voi olla myös kehittää jotain ihan uutta omalla alalla, koska vanha ei enää toimi. Viisaus asuu syvenevien otsaryppyjen takana. Jos on oikein tehokas fasilitoija ja virkeä meininki, välineenä on Miro-taulu, jonne jokainen osallistuja saa aikapaineessa tuottaa anonyymejä virtuaaliliimalappuja näkemyksistään.

Usein kuitenkin jo ongelmanmäärittelyssä unohtuu asiakkaan näkökulma. Ideointi ja tuotekehittely lähtevät yrityksen tarpeesta. Ja kun palaverihuone on ehtinyt pitemmälle ideoiden kehittelyssä, se haluaa hioa ne aivan valmiiksi, ennen kuin kehtaa testata niitä mahdollisilla käyttäjillä.

Irti jatkuvasta järkeilystä

Design Forum Finland viettää juhlavuottaan, ja osana Kasvua ja kilpailukykyä muotoilusta -kampanjaa pääsin osallistumaan Stanfordin yliopiston Design Thinking Bootcampille, jossa opetellaan ratkaisemaan liiketoimintahaasteita ihmislähtöisen muotoiluajattelun keinoin.

Kurssin lähestyessä mietin, missä ennakkotehtävät viipyivät. Pähkin mielessäni kaikki mahdolliset työprojektini, joita pääsisin hiomaan huippuvalmennuksessa. Vasta pari päivää ennen lähtöä Stanfordiin sain viestin, jossa minut oli jaettu pienryhmään neljän amerikkalaisen ja yhden australialaisen osallistujan kanssa. Tajusin, että omalla työpöydälläni olevilla hankkeilla ei ollut sijaa seuraavana neljänä päivänä, jolloin toteuttaisin Design Thinking -projektia yhdessä Applen AI-kehittäjän, Gapin vaatesuunnittelijan, kahden US Navy SEALin ja Dowie Doolen viinintekijän kanssa.

Mikä olikin nerokasta. Neljässä päivässä opin uuden tavan lähestyä miltei mitä tahansa kehityshaastetta. Ennen kaikkea opin luottamaan prosessiin ja muihin ihmisiin sen sijaan, että yrittäisin ratkaista kaikkea omassa päässäni.

Kiusallista ja niin tarpeellista

Stanfordin d.Schoolissa ensimmäinen päivä meni improvisoidessa. Kaksin, pienryhmässä, koko 90-päisen kurssin kera. Kuinka kiusallista – ja kuinka tarpeellista seuraavia päiviä, ehkä koko elämääkin ajatellen.

Teatteritaiteen laitokselta lainatun professorin ohjauksessa opettelimme heittäytymään vaikeissa tilanteissa, iloitsemaan epäonnistumisista ja irrottamaan häpeästä. Lattianrajassa elävän patsaan yhtenä raajana pötkötellessä kävi mielessä, millaista puristamista työelämä niin usein on. Luovimmillaankin. Päkistämistä ja puskemista.

Seuraavana päivänä aloitimme muotoiluajattelun kulmakivestä, empatiasta. Saimme myös yhteisen tehtävän pienryhmiemme ratkottavaksi: How to rest in an always-on world? Ja vaikka päässä alkoi pyöriä hurja ideamylly, se piti pysäyttää. Lähdimme haastattelemaan vastaantulijoita ja pyysimme kertomaan edellisestä kerrasta, kun lepo ei ollut aikeesta huolimatta onnistunut. Olen taustaltani journalisti, mutta opin jälleen lisää siitä, miten ollaan johdattelematta ja annetaan haastateltavalle tilaa ja vapautta edetä, korkeintaan autetaan tarkentavilla kysymyksillä. Loppupäivän uppouduimme keräämiimme kertomuksiin ja opettelimme rajaamaan ja kirkastamaan ongelmaa, joka ansaitsisi tulla ratkaistuksi. Miten vaikeaa: vieläkään ei saanut ratkoa!

Kritiikki on lahja

Kolmantena päivänä aloitimme ratkaisujen ideoinnin, jossa tavoitteena oli ensin määrä, laadusta välittämättä. Opettelimme kiihdyttämään toistemme pöljimpiäkin ideoita, kritisoimatta lainkaan. Jos se tuntui paikoin hankalalta, vielä vaikeampaa oli vaihtaa suuntaa ja alkaa kirkastaa ratkaisua, johon ryhmämme eniten uskoi. Aikapaineessa kiteytimme sen keskustelupohjaiseksi sovellukseksi, jota piti lähteä heti testaamaan. Rakensimme siis pahvista ja näytelmäkerhotaidoista sovelluksen prototyypin ja astuimme ulkomaailmaan. Hämmentävää oli, miten rehellistä ja hyödyllistä palautetta kotikutoisen prototyyppimme kanssa saimme. Tärkeintä oli välittää ajatus ja idea – ja ottaa uteliaasti vastaan myös kriittinen palaute. Sehän oli lahja, mahdollisuus ymmärtää konseptimme heikkoudet varhaisessa vaiheessa.

Viimeisenä päivänä pureskelimme saamaamme palautetta ja päätimme vielä hioa ratkaisuamme, jonka veisimme muiden pienryhmien arvioitavaksi. Kun iltapäivän päätteeksi koitti koulutuksen viimeinen osuus Taking it home, ajattelin istahtaa leppoisasti reflektoimaan muistikirjani kanssa. Mutta mitä vielä: meidät jaettiin vielä kerran uusiin pareihin, ja tehtävänä oli vetää Design Thinking -ideointiprosessi 1,5 tunnissa d.Schooliin vierailulle tulleille ryhmille. Vaihdoimme japanilaisen kollegani Yumen kanssa muutaman kauhunsekaisen sanan ja päätimme selvitä. Viimeisessä osuudessa tiivistyi koko bootcampin kantava idea. Tee. Opit.

Voiko näin yksinkertainen toimia?

Designers have a bias for action. Muotoilijat ajattelevat tekemällä, meitä muistutettiin. Jos ennen kurssia murehdin valmistautumisesta, jälkiharjoitukset ovat olleet sitäkin tehokkaampia. Jokainen kurssilainen sitoutui testaamaan muotoiluajattelun menetelmiä omassa työssään. Parin viikon välein jatkuneet ryhmäpuhelut pitivät mukavasti tilivelvollisena. Olen tehnyt empatiahaastatteluja ja prototyyppitestausta sovellusprojektissamme, jakanut metodeja kollegoilleni ja järjestänyt toimitusten ja myynnin kesken jakelukanaviimme liittyvän design thinking -ideoinnin. Siinä huomasin ensin autopilotilla määritteleväni ongelman aivan väärin. Yllätys yllätys, yrityksen, ei asiakkaan näkökulmasta. Kun tajusin asian, pääsimme heti asteen syvemmälle. Olen myös alkanut ajatella omaa työrooliani jonkinlaisena prototyyppinä: kokeilen, opin ja kehitän seuraavaa versiota.

Olen huomannut, että metodit ovat tehokkaita, mutta niiden käyttöönotto vähän hävettää. Että voiko jokin näin yksinkertainen toimia. Ja että kehtaako tässä nyt revitellä yes, and -ideoinnin kanssa, kun olisi niin monta hyvää muttaa. Ja vielä: miten paljon mahdollisuuksia olemme aiemmin jättäneet käyttämättä.

Miro-taulua tervehdin yhä ilolla, ja lupaan hassutella sinne ensi kerralla myös kasan epäilyttävän huonoja ideoita. Ihan tulpan aukaisemiseksi ja ajatusten ravistelemiseksi.

Kuva: Timo Pyykkö