150 vuotta muotoilun edistämistä
Lorem ipsum dolor sit amet
1875
Suomen Taideteollisuusyhdistyksen perustava kokous pidettiin Helsingissä 29.10.1875. Ajatus maamme taideteollisuutta ja taideteollista ammattiopetusta edistävän yhdistyksen aikaan saamisesta oli herätetty jo vuotta aikaisemmin, lokakuussa 1874, ja yhdistyksen säännöt oli vahvistettu huhtikuussa 1875.
Yhdistyksen tehtävänä oli ylläpitää vuonna 1871 toimintansa aloittanutta Veistokoulua, joka vastasi maamme käsityöläisten korkeammasta ammattiopetuksesta. Veistokoulusta kehittyi vuosisadan kuluessa Taideteollinen korkeakoulu, joka nykyisin on osa Aalto-yliopistoa. Taideteollisuusyhdistyksen toinen tehtävä oli huolehtia Wienin maailmannäyttelystä 1873 hankitusta taideteollisuusesineiden kokoelmasta, josta muodostui Taideteollisuusmuseo eli nykyinen Designmuseo. Museo oli yhdistyksen alainen hallinnollisesti vuoteen 1989 saakka. Taideteollisuusyhdistys järjesti myös näyttelyjä ja luentotilaisuuksia sekä ylläpiti kirjastoa. Suomen Taideteollisuusyhdistyksen sekä veistokoulun perustajat olivat ruotsinkielisiä ja liberaaleja yhteiskunnan vaikuttajia ja merkittävin heistä oli Helsingin yliopiston estetiikan ja yleisen kirjallisuuden professori Carl Gustaf Estlander, jota on kutsuttu Suomen taideteollisuuden isäksi. Taideteollisuusyhdistyksen alkuperäinen nimi vuonna 1875 oli Föreningen för konstfliten i Finland ja vuoden 1892 sääntöjen mukaan Konstflitföreningen i Finland. Yhdistys suomalaistui vähitellen ja vuonna 1907 otettiin käyttöön myös suomenkielinen nimi Suomen Taideteollisuusyhdistys.
1881
Keväällä 1881 järjestettiin Helsingissä ensimmäinen suomalainen taideteollisuusnäyttely.
Aloite näyttelyyn tuli Suomen Taideteollisuusyhdistyksen johtokunnalta ja näyttely toteutettiin yhteistyössä Suomen Käsityön Ystävien kanssa. Näyttely toimi samalla Moskovassa vuonna 1882 pidettävän kansainvälisen näyttelyn esikatselmuksena, sillä siitä valittiin Moskovassa esitellyt kokoelmat. Näyttelyn komissaari oli arkkitehti Jac. Ahrenberg. Näyttelyä varten kerättiin taideteollisuus- ja käsityötuotteita ympäri maata. Veistokoulun oppilaiden töitä oli näytteillä ja oppilasryhmä saikin ensimmäisen palkinnon. Osa näyttelyesineistä oli ulkomaista alkuperää ja ne esiteltiin tyylihistoriallisten aikakausien mukaan.
1887
Professori C.G. Estlander kertoo vuonna 1875 julkaistussa pamfletissaan ”Taideteollisuuden tyyssijoilla” (”Vid konstflitens härdar”) opintomatkastaan Eurooppaan ja esittelee ideaansa Ateneum-rakennuksesta. Rakennussuunnitelma on puettu unenomaisen näyn muotoon, mutta se on varsin yksityiskohtainen kuvaus taiteen ja taideteollisuuden yhteisestä talosta.
Estlanderin lisäksi Ateneumin tärkeitä puolestapuhujia olivat mm. Suomen Taideteollisuusyhdistyksen johtokunnan puheenjohtaja salaneuvos Viktor von Haartman ja johtokunnan jäsen senaattori Leo Mechelin, jotka hoitivat yhteyksiä valtiovaltaan ja Helsingin kaupunkiin. Rakennuksen suunnittelemiseksi järjestettiin 1882 kansainvälinen arkkitehtikilpailu, mutta voittanutta ehdotusta pidettiin liian kalliina ja suunnittelutyö annettiin arkkitehti Theodor Höijerille, josta tuli myös rakennustöiden johtaja. Ateneumin rakennustyö oli omana aikanaan kallis, suuri ja vaativa yritys, jossa käytettiin paljon uusinta rakennustekniikkaa. Ateneum-rakennuksen juhlallisia vihkiäisiä vietettiin 18.11.1887. Suomen Taideteollisuusyhdistys omisti tiloista 4/7 ja Suomen Taideyhdistys 3/7. Ateneum-rakennukseen muuttivat molempien yhdistysten ylläpitämät koulut ja museot.
1894
Suomen Taideteollisuusyhdistys järjesti ensimmäiset taideteollisuusarpajaiset vuonna 1894. Tarkoituksena oli arpajaisten avulla kasvattaa yhdistyksen jäsenmäärää ja levittää taideteollisuuden aatetta ympäri maata. Yhdistyksen jäsenmaksu oikeutti yhteen arpalippuun eli jokainen yhdistyksen jäsen osallistui kerran vuodessa pidettyihin arpajaisiin.
Taideteollisuusyhdistys järjesti päävoittojen suunnittelukilpailuja ja päävoitot olivat 1940-luvulle saakka hyvin arvokkaita, esimerkiksi kokonaisia huoneiden kalustuksia. Voittoesineitä suunnittelivat nimekkäät taiteilijat kuten A. W. Finch ja Eliel Saarinen, mutta niitä hankittiin myös alan opiskelijoilta. Voittojen määrä vaihteli kymmenistä satoihin ja 1900-luvun alkupuolella niitä saattoi vuosittain olla jopa yli 300. Arpajaisten yhteydessä järjestettiin arpajaisvoittonäyttelyt, jotka 1900-luvun alussa pidettiin Ateneumissa. Arpajaisvoitot edustivat aina uusinta suomalaista muotoilua ja niiden sekä voittonäyttelyiden kautta uusimmat taideteollisuustrendit levisivät suuren yleisön keskuuteen. Arpajaisilla oli myös tärkeä työllistävä merkitys suunnittelijoille, joiden töitä hankittiin arpajaisvoitoiksi. Arpajaisten järjestämisestä luovuttiin 1980-luvulla.
1900
Pariisin maailmannäyttelyyn vuonna 1900 Suomi sai ensi kertaa oman paviljonkirakennuksen. Sen suunnittelivat nuoret arkkitehdit Herman Gesellius, Armas Lindgren ja Eliel Saarinen.
Paviljonki oli jugendhenkinen kokonaistaideteos, jossa näkyi sekä kansallisromanttisia että kansallisia piirteitä. Axel Gallén (vuodesta 1907 Akseli Gallen-Kallela) maalasi pääsalin Kalevala-aiheiset kattofreskot ja suunnitteli nk. Iris-huoneen, jonka sisustukseen kuuluivat Iris-tehtaan huonekalut, A.W. Finchin punasavikeramiikka ja Suomen käsityön ystävien kutomat tekstiilit. Iris-huonetta on sanottu suomalaisen tyylin ja taideteollisuuden synnyksi. Pariisin vuoden 1900 paviljongilla Suomi halusi näyttää maailmalle, että se oli kulttuurisesti itsenäinen ja Venäjästä erillinen valtio.
1932
Suomen Taideteollisuusyhdistys ja Koristetaiteilijain liitto Ornamo ryhtyivät järjestämään taideteollisuuden vuosinäyttelyjä vuonna 1929. Muoti ja vaatetus olivat ensi kertaa mukana syksyn 1932 näyttelyssä ja muodille oli varattu Helsingin Taidehallin suuri veistossali.
Vuosinäyttelyn komissaari ja näyttelyarkkitehti oli Arttu Brummer-Korvenkontio. Näyttelyn avajaiset 26.11.1932 olivat iso seurapiiritapahtuma, jossa oli läsnä presidentinrouva Ellen Svinhufvud. Näyttely kiinnosti kovasti myös lehdistöä. Kotiliesi arveli, että muotitaide oli haluttu nostaa esille, jotta saataisiin yhä laajemmat piirit kiinnostumaan taideteollisuudesta. Tunnetut kotimaiset muotisalongit ja liikkeet osallistuivat näyttelyyn. Lehdissä esitellään mm. Salon Ståhlbergin punainen iltapuku, Muotisalonki Kuosmasen vaaleanruskeasta silkistä valmistettu iltapuku ja Stockmannin tilausateljeen valmistama kokoelma, johon kuului mm. musta samettinen iltajakku. Mukana oli myös urheiluvaatteita, joiden kankaat oli kutonut Greta Skogsterin kutomo. Muotiluomukset oli ripustettu arkkitehti Elna Kiljanderin suunnittelemien ja Taito Oy:n valmistamien veistoksellisten, metallisten ”mallinukkien” ylle. Näyttelyn yhteydessä järjestettiin luonnollisesti myös muotinäytös.
1933
Milanon Triennaalin edeltäjä oli Monzan Biennaali, joka muuttui Triennaaliksi vuonna 1929 ja siirtyi Milanoon, johon valmistui Triennaalia varten näyttelypalatsi.
Suomen Taideteollisuusyhdistys ja Koristetaiteilijain liitto Ornamo vastasivat yhdessä Suomen osastosta vuoden 1933 triennaalissa. Näyttelyarkkitehti Harry Röneholmin suunnitelma oli oivaltava ja tiukkaan budjettiin sopiva: näyttelypöytinä käytettiin mustaksi maalatulla Enso-pahvilla verhoiltuja pakkilaatikoita ja vitriineinä myymäläkaappeja ja -tiskejä. Näyttelyyn osallistui 50 suomalaista yritystä tai tekijää. Suomi sai yhteensä 34 palkintoa ja Harry Röneholm, Elsa Elenius sekä Maija Kansanen saivat Grand Prix -palkinnot. Italian lehdistössä kehuttiin suomalaista muotoilua ja Suomen osastoon tutustuivat sekä kuningas Viktor Emmanuel että pääministeri Benito Mussolini, jotka molemmat ostivat sieltä suomalaisia esineitä. Suomen menestys kohotti taideteollisuuden arvostusta teollisuuden piirissä, mutta menestystä ja sen tuomaa julkisuutta ei vielä hyödynnetty kuten 1950-luvulla tapahtui.
1939
Asuntonäyttely avattiin Messuhallissa 7.10.1939, mutta se jouduttiin sodan uhan vuoksi sulkemaan jo neljän päivän kuluttua. Lyhyenä aukioloaikana näyttelyyn ehti kuitenkin tutustua 15.000 kävijää.
Näyttelyn järjestivät Asuntoreformiyhdistys, Koristetaiteilijain Liitto Ornamo, Suomen Arkkitehtiliitto ja Suomen Taideteollisuusyhdistys. Alvar Aalto oli näyttelykomitean puheenjohtaja ja näyttelyarkkitehti oli Kaj Englund. Näyttely käsitteli asuntokysymystä laajasti ja tarjosi neuvoja asumistason parantamiseen. Kaj ja Li Englund olivat luoneet näyttelyyn kokonaisia huoneiden sisustuksia. Mukana oli myös Ilmari Tapiovaaran tyyppihuonekaluilla sisustettu pienviljelijän asunto. Näytteillä oli mm. Artekin ja Keravan Puusepäntehtaan huonekaluja. Tekstiileistä mainitaan Greta Skogster-Lehtisen hillityt huonekalukankaat ja verhot ja valaisimista Paavo Tynellin ja Lisa Johansson-Papen valaisimet. Näyttely oli kansainvälinen, sillä naapurimaillamme Ruotsilla, Norjalla, Tanskalla ja Virolla oli omat osastot.
1951
Toisen maailmansodan jälkeen Suomi oli mukana vasta Milanon IX Triennaalissa 1951. Alunperin Suomi ei aikonut lainkaan osallistua, koska rahoitus puuttui.
Tapio Wirkkala esitteli vuonna 1950 näyttelyidean Wärtsilä-Arabian PR-päällikölle H. O. Gummerukselle ja pyysi yritykseltä rahallista tukea. Gummerus innostui heti asiasta ja oivalsi mahdollisuuden viedä suomalaista muotoilua maailmalle. Hän neuvotteli Suomen näyttelylle rahoituksen yhteisesti valtiolta ja yksityisiltä yrityksiltä kuten Wärtsilä-Arabialta, Iittalalta, Bomanilta ja Artekilta. Gummerus lähetettiin triennaaliin Suomen valtion edustajana. Kielitaitoisena henkilönä hän toimi paitsi Suomen myös muiden osanottajamaiden apuna ja yhdyshenkilönä Triennale-organisaatioon päin. H.O. Gummerus oli koulutukseltaan lehtimies, joka oli lapsena ja nuorena asunut Roomassa, sillä hänen isänsä Herman Gummerus toimi Suomen suurlähettiläänä. Myöhemmin hän oli opiskellut Pariisissa ja New Yorkissa. Lokakuussa 1952 hänestä tuli Suomen Taideteollisuusyhdistyksen ensimmäinen toimitusjohtaja ja siitä alkoi hänen lähes neljännesvuosisadan kestänyt työnsä suomalaisen muotoilun promoottorina. Milanon IX triennaali 1951 oli suomalaisen taideteollisuuden kansainvälinen läpimurto ja suuri voitto. Suomalaiset saivat yhteensä 25 palkintoa, joista kuusi oli korkeinta palkintoa eli Grand Prix’ ta. Tapio Wirkkala oli näyttelyn komissaari ja näyttelyarkkitehti ja hän voitti kolme Grand Prix´ta, joista yksi tuli näyttelyarkkitehtuurista. Suomen osasto oli pelkistetty ja tyylikäs. Wirkkalan mukaan niukkuus ja vähäeleisyys olivat tyylikeino, jolla peitettiin sitä pulaa ja puutetta, joka sotien jälkeisessä Suomessa vallitsi. Lasia ja keramiikkaa oli runsaasti esillä näyttelyssä, mutta esimerkiksi tekstiilejä vain muutama. Ulkomaisissa lehtikritiikeissä kehuttiin esineiden pelkistettyä muotokieltä ja hillittyä väriskaalaa ja niissä nähtiin suomalaisen luonnon vaikutusta. Italialainen Domus-lehti omisti Suomen osastolle 14 sivua kuvineen. Menestyksen myötä alettiin puhua ”Milanon ihmeestä”.
1954
Design in Scandinavia oli laaja, pohjoismaisen taideteollisuuden yhteisnäyttely, joka vuosina 1954–1957 kiersi 24 paikkakunnalla USA:ssa ja Kanadassa.
Idean näyttelyyn antoi amerikkalaisen House Beautiful -lehden päätoimittaja Elizabeth Gordon. Hanketta veti Suomen Taideteollisuusyhdistyksen toimitusjohtaja H.O. Gummerus. Näyttelyarkkitehtuurin suunnitteli tanskalainen arkkitehti Erik Herlöw ja näyttelyesineet esiteltiin teemoittain, ei kunkin neljän maan omina osastoina. Tapio Wirkkala suunnitteli näyttelyn tunnuksen ja julisteen sekä luettelojen graafisen ilmeen. Näyttely oli suurmenestys ja keräsi yli 650.000 näyttelyvierasta. Design in Scandinavia -näyttelyllä oli Suomelle myös kansainvälispoliittista merkitystä: sen avulla osoitettiin amerikkalaisille, että Suomi kuului Skandinaviaan ja oli itsenäinen, länsimainen demokratia.
1957
Suomen Taideteollisuusyhdistys järjesti marraskuussa 1957 Helsingin Taidehallissa ensimmäisen laajan teollista kulutustavaraa ja teollista muotoilua esittelevän näyttelyn.
Näyttelyn suunnitteli sisustusarkkitehti Ilmari Tapiovaara. Tapiovaaran sanoin näyttelyllä haluttiin osoittaa, mitä merkitsi käsite ”teollinen muotoilu” ja miten se erosi ekslusiivisesta taideteollisuudesta. Suomalaisia taideteollisuusnäyttelyjä oli arvosteltu ylellisten uniikkiesineiden esittelystä ja tavallisen arkitavaran unohtamisesta. Tällä näyttelyllä haluttiin myös parantaa yhteistyötä teollisuuden kanssa ja vakuuttaa kuluttaja suomalaisten tuotteiden kilpailukykyisyydestä. Näyttely oli jaettu eri osastoihin, joilla kullakin oli oma, luonnon aiheita tai muotoja kuvaava symbolinsa. Näitä olivat mm. mehiläiskenno, jättiläissilmä ja muna. Näyttelyn vetonaula oli Wihurin Uusi Autokoriteollisuus Oy:n valmistama ensimmäinen suomalainen kansanauto, joka ei lopulta kuitenkaan tullut tuotantoon. Lehdistön mukaan näyttelyssä oli mukana esineitä ”sähkönappulasta nostokurkeen”. Uusia tuoteryhmiä olivat mm. muoviesineet, nahkatuotteet, kodinkoneet ja radiolaitteet. Näyttelyyn tutustui yli 11 000 kävijää ja siinä järjestettiin suunnittelijoiden vetämiä esittelykierroksia. Näyttelystä uutisoitiin myös useissa radio-ohjelmissa sekä TES-televisiossa.
1958
Rio de Janeirossa avattiin helmikuussa 1958 suomalaista lasia ja tekstiiliä esitellyt taideteollisuusnäyttely. Sen suunnitteli Timo Sarpaneva ja tuotti Suomen Taideteollisuusyhdistys. Se oli ensimmäinen suomalaisen taideteollisuuden esittely Etelä-Amerikassa.
Lasitaidetta edustivat sekä vanhemmat että uudemmat tekijät kuten Arttu Brummer, Alvar Aalto, Göran Hongell, Gunnel Nyman, Tapio Wirkkala ja Timo Sarpaneva. Taidetekstiileistä mainitaan mm. Eva Anttilan kuvakudokset, Dora Jungin tekstiilit ja suomalaiset ryijyt. Lisäksi mukana oli Alvar Aallon huonekaluja. Sekä lehdistö että yleisö olivat erittäin innostuneita näkemästään ja joku lehti hehkutti näyttelyä ”satumaiseksi kokemukseksi”. Riolainen lehti harmitteli näyttelyn päättymistä, sillä ”on joitakin näyttelyjä, joilla pitäisi olla vakinainen luonne.” Kun näyttely siirtyi Sao Paulon Museu de Arte Modernaan alkuvuodesta 1959, sikäläinen lehti A Gazeta kirjoitti: ”Tähän asti on Suomi ollut meille yksinkertaisesti sanomalehtipaperin ja selluloosan maa— Mutta niille, jotka vierailevat Suomen näyttelyssä, se tulee olemaan myös kodin viihtyisyyden, silmien levon ja elämisen ihanuuden maa.”. Näyttely kiersi vuonna 1959 myös Buenos Airesissa ja Montevideossa.